Ruukinmatruunan kirjoitus maaliskuussa 2011
Repressiivinen toleranssi eli kuinka kansakunta tuhotaan, osa II
Ruukinmatruuna on joskus todennut, että poliittinen korrektius on bolševismia frakki päällä. Hän on kirjoittanut moneen otteeseen dialektisista ideologioista ja niiden marxilaisista juurista - miten nuo kyseiset ideologiat perustuvat vihalle ja konfliktille, eivätkä voi pysyä hetkeäkään pystyssä ilman vihaa ja konfliktia ja miten ne kaikki noudattavat Sex Pistolsilta tuttua kaavaa I don't know what I want but I know how to get it.
Ruukinmatruuna kirjoitti jokin aika sitten aiheesta Kuinka kansakunta tuhotaan ja subversiosta - taktiikasta, jota Neuvostoliitto käytti länsimaiden bolševisoimiseen. Siinä on neljä vaihetta: demoralisaatio - destabilisaatio - katastrofi - normalisointi. Tavoitteena on kansakunnan mädättäminen sisältäpäin - "kulttuurihegemonian kumoaminen" niin, että yhteiskunta atomisoituu aivan täysin ja se luhistuu sisäänpäin, jolloin se on helppoa kaapata. Memeettisessä katsannossa tässä tapahtuu siis tyhjän memeettisen lokeron luominen - memeettinen lokero tyhjennetään siellä olleista meemeistä ja meemiplekseistä, jolloin sinne voidaan introdusoida uudet meemit ja meemipleksit. Tämän esitti aikoinaan Antonio Gramsci ja sen kehitti edelleen eteenpäin KGB. Tietenkään silloin ei tiedetty memetiikasta yhtään mitään, ja marxistit ovat aina kiistäneet kulttuurievoluution.
Mutta ruukinmatruuna koki eilen ahaa-elämyksen. Hän tutustui käsitteeseen nimeltä repressiivinen toleranssi - eli suomeksi "tukahduttava suvaitsevaisuus". Repressiivinen toleranssi tarkoittaa pähkinänkuoreen tiivistettynä ajatusmallia, jonka mukaan marxilaisille ideaaleille vastakkaisia ideoita ja käsityksiä ei tule suvaita ja niitä esittävät ihmiset tulee kompromettoida - ja toisaalta länsimaiselle kulttuurille ja yhteiskunnalle vihamieliset ja tuhoisat ideat tulee nostaa päivänvaloon ja niistä tehdä hyväksyttäviä, ideaalisia ja suvaittavia. Keinona tässä tulee käyttää klassista liberalismia, sen ideaaleja - ja tavoitteena tulee olla liberalismin haltuunotto, ja erityisen tärkeää tässä on uskonnonvastainen työ, sillä uskonto on kansakunnan ja kulttuurin henkinen ja hengellinen selkäranka.
Tämä on täsmälleen sama strategia kuin kiinalainen strategia #21: korvaa terveet tukipilarit mädillä lankuilla. Subversiota mutta intellektuaalisella tasolla. Sotke vastustajasi rivit, sabotoi heidän toimintatapojaan, muuta pelisäännöt kesken peliä, sotke heidän arvomaailmansa ja saata heidät toimimaan heidän omia arvojaan vastaan. Tällä tavalla saat heidät sekaisin ja katkaiset ne siteet, jotka heidät sitoo yhteen tehokkaaksi taisteluvoimaksi. Kaikki on niin läpinäkyvää ja alastonta - hassua, ettei ruukinmatruuna ole tätä vielä tajunnut kuin vasta eilen!
Repressiivisen toleranssin isä on marxistifilosofi Herbert Marcuse [Siis "mark'kuuse, ei mar'kyys] . Saksalaissyntyinen Marcuse oli yhdessä Theodor Adornon kanssa kantavia voimia ns. frankfurtilaisessa koulukunnassa. Tämä koulukunta oli Frankfurtin yliopistossa toiminut marxilaispohjainen sosiologian ja yhteiskunta- sekä viestintätieteiden yhdistymä, ja siinä toimi monia länsimaisen marxismin pirullisimpia aivoja - Herbert Marcuse, Theodor Adorno, Erich Fromm, Max Horkheimer ja Jürgen Habermas. He lähestyivät marxismia ja sen epäonnistumista nimenomaan intellektuaaliselta, kulttuurilliselta tasolta: miksi marxismi feilasi länsimaissa surkeasti? He päätyivät lopputulokseen: länsimainen yhteiskunta ja sen arvot ovat juurtuneet länsimaihin liian syvään. Jotta marxilainen vallankumous voisi onnistua, tuo arvopohja piti ensin turmella ja tuhota.
Frankfurtin koulukunta ei edusta marxismi-leninismiä. Se edustaa marxismi-freudismia - kulttuurimarxismia. Frankfurtin koulukunta hylkäsi Leninin ajatukset kuppatautisen mielipuolen horinoina, ja sensijaan yhdistivät Freudin teoriat ja psykoanalyysin yhteiskuntatieteisiin. Meemi mutatoitui. Näin tehdessään he joutuivat määrittelemään "proletariaatin" käsitteen täysin uudelleen - teollisuustyöväestön asema ja elintaso oli noussut rajusti, joten siitä ei enää ollut sorretuksi luokaksi eikä proletariaatiksi. Niinpä uudeksi marxilaisuuden edistyksen ja tulevaisuuden luokaksi, "proletariaatiksi", tulikin ottaa aivan toiset, "sorretut", ryhmät - naiset, etniset vähemmistöt, seksuaalivähemmistöt, vähemmistöuskonnot, ja ylipäänsä kaikki sellaiset, jotka eivät olleet valkoihoisia kristittyjä heteromiehiä.
Kun puhutaan siitä, että feminismillä on kommunistiset juuret, sanotaan ääneen sellainen totuus, joka antaa aseet feminismin vastustajien käsiin. Mutta samalla tavalla myös seksuaalivähemmistöaktivismi on pohjimmiltaan marxilainen liike. Sen tavoitteena ei ole tasa-arvo yhtään sen enempä kuin feministeilläkään, vaan täydellinen ylivalta ja länsimaisen kulttuurin perustojen tuhoaminen ja mädättäminen - länsimaisen kulttuurin tuhoaminen valmistelemaan sitä marxilaista, kommunistista, vallankumousta varten.
Se, että frankfurtilainen koulukunta ja sen edustama kulttuurimarxismi ei ole marxismi-leninismiä, ei tarkoita sitä etteikö se olisi todellisuudessa aivan yhtä vallanhimoinen, totalitaristinen, suvaitsematon ja fanaattinen ideologia kuin marxismi-leninismikin. Se vain on pirullisempi ja katalampi - marxismi-leninismi turvautui avoimeen väkivaltaisuuteen ja kaikkeen machiavellismista tuttuihin keinoihin, kun taas kulttuurimarxismin päämäärät ovat samat mutta keinot paljon hienovaraisemmat. Ja keinovalikoimasta tärkein on juurikin tuo repressiivinen toleranssi eli tukahduttava suvaitsevaisuus - julistetaan suureen ääneen jonkin länsimaisen kulttuurin kannalta vahingollisen tai tuhoisan asian edistyksellisyyttä ja vaaditaan sille suvaitsevaisuutta, ja samaan aikaan kompromettoidaan sen kritiikki. Herbert Marcusen omakätinen selostus tästä strategiasta on luettavissa täältä.
Lukekaa tuo teksti, se on täyttä asiaa ja siinä vihollinen omakätisesti kertoo, mistä tosiasiallisesti on kyse. Siitä jokainen voi nyt täyttää oman torpedovaununsa täyteen takkirautaa ja jalostaa siitä verbaaliterästä sanansäilöjä varten.
Kulttuurimarxismin tärkein työväline on poliittinen korrektius. Se on osa tätä repressiivistä toleranssia (tukahduttavaa suvaitsevaisuutta), koska sillä pyritään mielen ja kielenkäytön hallintaan. Poliittinen korrektius on pohjimmiltaan kompromettointia, suvaitsemattomuutta, mustamaalaamista ja sensuuria - asioista ei saa puhua niiden omilla nimillä. Ja kun vapaa keskustelu on "kohteliaisuuden" nimessä kielletty, sitä pyritään ohjaamaan kulttuurimarxismin haluamilla tavoilla. Hämmennys, pelko, demoralisaatio - kas siinäpä vasemmiston keinot.
Mitä tähän repressiiviseen toleranssiin kuuluu? Se on tiivistettävissä kymmenkohtaiseen ohjelmaan:
1. Tehotoisto. Repressiivisen toleranssin kohteena olevasta asiasta (homous, feminismi, maahanmuuttajat) on puhuttava kovaa ja usein mediassa eli tehotoisto - perinteinen manipulaation keino siis. Toistetaan joka tuutista kunnes varmasti menee perille.
2. Instituutioiden soluttaminen. Konservatiivisten instituutioiden, varsinkin kirkkojen, katsannot on muutettava ja tuettava Raamatun sanan vastaista teologiaa tai yhteiskunnallisissa instituutiossa yhteiskunnan vastaista agendaa.
3. Kompromettointi. Instituutiot, varsinkin kirkot, tulee saattaa huonoon valoon ja niiden moraalinen arvovalta tulee murenetaa - saattamalla ne naurunalaisiksi, keksimällä skandaaleja, vetoamalla suvaitsemattomuuteen jne.
4. Tieteellinen sanahelinä. On vedottava tieteeseen ja julkiseen mielipiteeseen vaikka ilman perusteita, sillä tieteellä on helppoa vakuuttaa suuret massat.
5. Pedigree underdog. Kohteena olevan asian edustajien (homojen, naisten, maahanmuuttajien jne) on tietoisesti otettava uhrin asema vaikka ovat haastajia ja vaikka he olisivatkin etuoikeutetussa asemassa.
6. Help, help, I'm being repressed!. On vedottava kaikessa syrjintään ja suvaitsemattomuuteen. Ns. kunnon kansalaiset pitää esittää sortajina, riistäjinä ja bigotteina.
7. Valkomaalaus. Kohteena olevan asian edustajat on kuvattava positiivisesti. Mistään tämän asian edustajien kipupisteistä (sukupuolitaudit, psyykkiset ongelmat, väkivaltaisuus, väärinkäytökset, rikollisuus) ei saa puhua. Kaikki tutkimukset asiasta on kiellettävä tai nujerrettava.
8. Vastustajien mustamaalaus. Vastustajat on leimattava ja heistä on tehtävä huonoja ihmisiä - asiallisilla perusteilla ei väliä, kunhan pidetään meteliä.
9. Selkäänpuukotus: asian arvostelijat on saatettava huonoon valoon, ja henkilökohtaiset heikkoudet tulee nostaa framille.
10. Vastustajien leimaaminen sairaiksi. Fobiat ovat lääketieteellisiä termejä, ja niitä ei voi antaa kevyin perustein. Siksi sellaisia käsitteitä kuin homofobia, gynofobia, islamofobia jne tulee käyttää leimaavasti ja syrjivästi. Vastustaja ei enää ole tällöin vakavasti otettava.
Tässä on muuten syy siihen, miksi miesliike ei milloinkaan tule saamaan ääntään kuuluville eikä heitä tulla ikinä pitämään muuna kuin yhdentekevinä ruikuttavina luusereina - vaikka heillä kyllä on aivan oikeita ja ikäviäkin asioita takanaan. He tietävät mitä he haluavat, mutta he eivät tiedä miten he saavuttavat sen, sillä he eivät ymmärrä tätä kymmenkohtaista ohjelmaa.
Kulttuurimarxismin metodeihin kuuluu, että perinteiset instituutiot on vallattava sisältä päin: koulu, kirkko, media jne. Ja kulttuurimarxistit ovatkin onnistuneet pelottavan hyvin - varsinkin median suhteen. Internetin esiinnousun on täytynyt olla perinteiselle medialle jotain hyvin kammottavaa ja kauhistuttavaa, sillä se on merkinnyt heidän tiedotusmonopolinsa murtumista - he eivät enää ikinä ole tuon jälkeen kyenneet täydellisesti hallitsemaan mieliä.
Eroa kirkosta -sivusto edustaa kulttuurimarxismia. Eroa Erkosta -sivusto (jota kautta voi peruuttaa Hesarin tilauksen) puolestaan sen vastavoimia.
Poliittinen korrektius todellakin on bolševismia frakki päällä. Sen takana ovat marxistit Herbert Marcuse ja Theodor Adorno, mutta same shit, different shovel - sen päämäärät ovat täysin samat kuin marxismi-leninisminkin eli totalitaristinen diktatuuri, kunnon kansalaisten hävittäminen - ja oligarkia.
Kulttuurimarxisistinen eliitti ja sen kaappaama media käy jatkuvasti sisällissotaa meitä ns. kunnon kansalaisia - siis kaikkia tavallisia, perinteisiä arvoja kannattavia ihmisiä - vastaan. Vaikka kulttuurimarxistit kauniisti puhuvat "moniarvoisuuden" ja "suvaitsevaisuuden" puolesta käyttäen klassisen liberalismin sanankäänteitä, heidän tavoitteenaan ei kuitenkaan ole moniarvoinen yhteiskunta eikä myöskään suvaitsevaisuus. Heidän tavoitteensa on täsmälleen sama kuin marxilaisilla yleensäkin - totalitarismi ja diktatuuri. Heidän päämääränsä on "proletariaatin diktatuuri" - siis ahdasmielinen kontrolliyhteiskunta, missä tullaan kriminalisoimaan eri mieltä oleminen, ja merkit tästä on jo nähtävissä. Poliittinen korrektius on uusneuvostoliittolaisuutta - vain yksi sana tai mielipide sallitaan ja muut on kriminalisoitu. Taktiikoihin kuuluu a) hajoita ja hallitse, ihmisten ajaminen riitelemään yhdentekevistä asioista verissäpäin, kun eliitti tekee kaikessa hiljaisuudessa radikaaleja uusia lakeja, jotka heikentävät kansalaisoikeuksia ja toisaalta b) perinteiden murtaminen, joka on ristiriidassa enemmistön arvomaailman kanssa mutta jota toteutetaan edustuksellisen demokratian kautta, ulkomailta tulevien direktiivien mukaan ja demonisoimalla kaikki enemmistöä edustavat ihmiset. Ehkä kaikkein parhaimmin tätä kuvaa ex-pääministeri Matti Vanhasen lausunto: ihmisille ei saa antaa sellaista mielikuvaa, että he voisivat äänestämällä muuttaa asioita. Tavoitteena ei suinkaan ole moniarvoisuus, vaan uusi ahdasmielinen ja totalitaristinen monokulttuuri, joka ei suvaitse mitään muuta kuin oman totuutensa. Johnny Rottenia siteeraten on pakko todeta: Tuntuuko teistä koskaan kuin teitä olisi vedetty nenästä?
Ja juuri tästä syystä protestipuolueita, kuten perussuomalaisia ja kristillisiä kammoksutaan, vihataan - ja pelätään: he ovat sanoneet ääneen, että keisarilla ei ole vaatteita. Myös insinöörien poliittinen aktivoituminen liittyy tähän; heitä on vaikeaa pettää ja he ovat huomanneet, että nyt ollaan menossa todella pahasti metsään.
Nykyvasemmisto on pettänyt perinteisen kannattajakuntansa - köyhälistön, koska vasemmisto on määritellyt "sorretun luokan" uudelleen. Tästä on kyse. Ei yhtään sen enemmästä eikä yhtään sen vähemmästä. Kyse on tietoisesta ja harkitusta petoksesta, ja perinteinen proletariaatti - siis palkansaajien köyhin ja heikkotuloisin osa - on jätetty täysin omilleen. Väite siitä, että perussuomalaiset ovat Suomen ainoa työväenpuolue ja työväen asioita ajava puolue saa nyt jälleen lisää ilmaa siipien alle, sillä näin todellakin on!
Nykyvasemmisto on häpeämättömän elitistinen liike - ja miksei olisi, sillä yliopistoistahan se kumpuaa. Yliopistot ovat muuttuneet yhteiskunnan syöpäkasvaimiksi. Ne 1960-luvulla opiskelleet ketkut, jotka tuolloin imivät päänsä täyteen kulttuurimarxismia, ovat nyt siellä professoreina ja vaikuttajina ja istuvat tiukassa kuin jalkasilsa. Ja tämä häpeämätön elitistisyys näkyy vasemmiston suhteessa työväestöön. Vasemmisto inhoaa ja halveksii sitä. Se on jätetty oman onnensa nojaan - ja tässä on perussuomalaisten kasvun maaperä. Vasemmisto tunnistaa sen kyllä, ja siksi se pyrkii leimaamaan persut "junteiksi" ja puhuu "impivaaralaisuudesta" ja "apinoista". Ehkä tässä näkyy vasemmiston petos alastomimmillaan.
Me kunnon kansalaiset tunnistamme marxismi-leninismin ja inhoamme ja kammoamme sitä ja vihaamme sitä kuin ruttoa. Mutta emme tunnista kulttuurimarxismin syöpää. Silti ja ehkä juuri siksi tämä syöpä on levinnyt kaikkialle akateemiseen maailmaan - lukuunottamatta ns. akateemisia amiksia.
Miksi tämä mädännäisyys on niin pelottavaa? Eikö koko juttu lopultakin ole yhdentekevää? Periaatteessa se olisi sitä, mutta ongelmana on se, että kulttuurimarxistit eivät itse tajua pelaavansa islamin pussiin. He eivät tunne memetiikkaa eivätkä kulttuurievoluutiota. He eivät tajua, että länsimaisen kulttuurin instituutiot eivät ole keinotekoisia konstruktioita vaan pitkällisen kulttuurievoluution tuloksia, ja jos ne tuhotaan, tuho on paljon täydellisempi ja kamalampi kuin mitä he itse pahimmissa painajaisissakaan kuvittelevat. Kulttuurievoluutio ei ole kivaa rakentamista ja yhdessä leikkimistä, vaan se on sotaa. Se on sotaa, jossa eri meemit ja meemipleksit käyvät jatkuvaa olemassaolon taistelua, aivan kuten biologisessa evoluutiossa geenit ja eliöt käyvät jatkuvaa olemassaolon taistelua. Ja memeettinen lokero voidaan tyhjentää, mutta sitä ei voida tuhota. Tyhjäksi jäänyttä memeettistä lokeroa ei kuitenkaan tule valtaamaan marxismi, vaan islam sillä islam on marxismia vahvempi meemipleksi.
Mätä on levinnyt todella syvälle länsimaisessa kulttuurissa. Ruukinmatruuna pahoin pelkää, että länsimaisen kulttuurin pelastamiseen tarvitaan nyt niinsanottua aitoa suvaitsemattomuutta. Siis sitä asennetta, jota löytyy esimerkiksi armeijan vanhoista vääpeleistä, ja joka voidaan tiivistää lauseisiin Älkää selittäkö! ja Ei kelpaa! Suvaitsemattomuus - jolla on klassisen liberalismin perintönä länsimaisessa kulttuurissa kirosanan maine (täysin aiheesta muuten) - ei ole välttämättä paha asia. Esimerkiksi kirurgille aito suvaitsemattomuus on todella hyvä asia, sillä jos hän suvaitsisi bakteereja, sieniä ja muita pöpöjä leikkaussalissa, tuloksena olisi katastrofi. Samasta syystä insinöörit ja luonnontieteilijät ovat perinteisesti edustaneet aitoa suvaitsemattomuutta älyttömyyden suuntaan, sillä luonnon- ja insinööritieteet perustuvat tosiasioille ja niihin pätee se truismi, että luonnontieteet ovat oikeassa ja vaihtoehtoiset selitysmallit väärässä. Aito suvaitsemattomuus ei tarkoita väkivaltaa. Aito suvaitsemattomuus ei myöskään kohdistu ihmisiin vaan ideologioihin. Se tarkoittaa sitä, että nojataan yksinomaan tosiasioihin - verifioitaviin tosiasioihin - ja pidetään kaikkea relativismia, konstruktivismia, postmodernismia ja "vaihtoehtoisia" selitysmalleja roskana. Aito suvaitsemattomuus on sitä, että puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä ja paljastetaan mädännäisyys, vihollinen, hänen juonensa ja hänen strategiansa. Aito suvaitsemattomuus auttaa myös korvaamaan mädät tukipilarit jälleen terveillä. Ruukinmatruuna itse ei haluaisi mennä aivan noin perustavanlaatuiseen toimintaan, sillä hän itse kunnioittaa klassista liberalismia syvästi - kuuluuhan se osana nykykonservativismin pakettiin.
Mikä on konservativismin ja meidän ns. kunnon kansalaisten toimintastrategia kulttuurimarxismia vastaan? Tässäpä lyhyt kuusikohtainen ohje.
1) Tunne vihollisesi. Tutustu vihollisesi filosofiaan, siihen mitä hänellä on mielessä, mikä on hänen päämääränsä ja mitkä ovat hänen toimintatapansa. Ne tuntemalla ja ymmärtämällä voi miettiä vastastrategian.
2) Kehitä vastastrategia ja iske Mieti, mitä vihollinen yrittää. Sun Tzun mukaan parasta sotaa on sota vihollisen suunnitelmia vastaan. Iske niihin.
3) Hyökkää, hyökkää, hyökkää - älä milloinkaan puolusta. Kun olet tunnistanut vihollisesi, iske kiinni terrierin tavoin äläkä anna hänelle rauhaa. Keskity asioihin. Älä mene henkilökohtaisuuksiin. Paljasta hänen juonensa kaikessa alastomuudessaan ja jos koet takaiskuja, sivuuta ne ja hyökkää uudelleen. Jos joku nimittää sinua rasistiksi, vastaa samalla mitalla ja nimitä häntä stalinistiksi. Sano ääneen, ettei keisarilla ole vaatteita. Käytä oksimoroneja kuten "natsiliberalisti". Samoin "feminatsi" on erinomainen sana
.
4) Käytä kompromettoivia sanankäänteitä. Älä puhu marxilaisuudesta, puhu bolševismista tai stalinismista. Puhu "mädännäisyydestä" ja "löperöydestä" ja "kukkahatuista". Puhu mieluummin monietnisyyden kuin monikulttuurisuuden puolesta. Joka hallitsee kieltä, hallitsee myös mieltä, sanotaan - ja siksi on erittäin tärkeää riistää kielenkäyttö vihollisiltamme. "Stalinistinen ongelmajäte" on yksi parhaista termeistä, mihin ruukinmatruuna on törmännyt.
5) Ei sääliä viholliselle. Leimaa kaikki vastustajan filosofia hölynpölyksi ja skeidaksi, ja perustele se luonnontieteillä. Puhu luonnontieteen termein. Älä osoita mitään ymmärtämystä hänelle, vaan murskaa hänet ja hänen argumentaationsa, sillä niin kauan kun me emme tätä tee, on vaarana että hän nousee uudelleen.
6) Muista jälkihoito. Kun vihollinen on lyöty, muista jälkihoito - uusi tervehdyttäminen, perinteiden nostaminen kunniaan, tradition palauttaminen ja marxismin jäänteidenkin hävittäminen. Niin kauan kun tätä ei ole tehty, on vaarana että tauti uusii. Marxismi on todellakin se ilmestyskirjan peto, joka on saanut kuolinhaavan mutta parantunut. Se pitää murskata lopullisesti.
Tästä on kyse - Suomen kansan olemassaolosta ja tulevaisuudesta. Ei sen enemmästä eikä sen vähemmästä.